Useat talouselämän alat tulivat riippuvaisiksi maantiekuljetuksista. Sen vuoksi tiet oli saatava kulkukelpoisiksi ympäri vuoden. Sotavuosien 1939–1945 aikana tieverkko rappeutui. Sodan jälkeen voimat kuluivat sotakorvausten suorittamiseen, eikä tieverkon korjaaminen ollut mahdollista kuin Pohjois-Suomen jälleenrakentamisen yhteydessä.
Tieverkko saatiin kunnostetuksi liikennöitävään kuntoon vuoden 1947 aikana. Vuoden 1948 syksyllä Suomessa alkoi kausi, jolloin oli suurtyöttömyystalvia. Tilannetta helpotettiin aloittamalla useita tierakennushankkeita työttömyystöinä. Enimmillään TVH:n alaisissa työttömyystöissä työskenteli yli 40 000 ihmistä.
Tielain uudistus, jolla lakkautettiin kunnan- ja kylätiet ja muutettiin ne TVH:n hoitamiksi paikallisteiksi, tehtiin 1954, ja laki tuli voimaan 1958. Heti, kun valtion varoja alkoi vapautua korvauksista, niitä kohdistettiin teiden kunnostukseen ja rakentamiseen. Näin myös voitiin tarjota työtä, jota vailla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä 1950-luvun työttömyyden aikana. Maailmanpankin lainojen avulla nostettiin tienrakennus Suomessa nykyaikaiselle tasolle.
Työllisyyspainotteinen tienrakentaminen loppui 1960-luvun puolessa välissä. Koneellistumisen lisäksi tähän vaikuttivat Suomen vuosina 1964–1970 saamat Maailmanpankin lainat. Lainavaroilla alettiin laajasti päällystää teitä sekä rakennettiin moottoritiet Kuljusta Tampereelle ja Helsingin Tattariharjusta Järvenpäähän.
Suomen tieverkko oli kaikilta osiltaan autoliikennekelpoinen ja nykyaikaisella tasolla 1970-luvun alkuun mennessä. Yleisten teiden kokonaispituus oli 71 000 kilometriä. Tielakia uudistettiin vuonna 1958, jolloin hoidettava tieverkko oli kasvanut. Määrää kasvattivat myös uudet rakennustyöt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti